- Ice on hyvin ajankohtainen. Se saa meidät ymmärtämään mikä ulossulkevissa ryhmissä vetoaa. Tämä on aihe, jota täytyy käsitellä myös taiteessa, ei pelkästään älyllisellä tasolla, vaan myös suurten tunteiden kautta, Hämeen-Anttila sanoo.
Ice yhdistää piirteitä monista uskonnoista ja ääriliikkeistä tavalla, joka tyylillisesti välillä lähentelee sci-fiä. Järkälemäisen teoksen dramatisointi on haastavaa.
- Sorokinin teksti on täysin genretöntä, tai pikemminkin se pitää sisällään kaikki genret mauttomasta ja dekkarimaisesta runolliseen ja koskettavaan. Sorokinin maailma on kiehtova rumuuden ja kauneuden yhdistelmä.
Hämeen-Anttila myöntää ettei aina ole aivan varma siitä, mitkä kohdat Sorokinin tekstistä tulisi ottaa tosissaan ja mitkä ei. Romaanin dramatisointi on aivan eri prosessi kuin oman tekstin kirjoittaminen - on löydettävä sopiva balanssi alkuperäistekstin ja oman tulkinnan välillä.
- Olemme ohjaaja Essi Räisäsen kanssa koettaneet tavoittaa romaanin tunnelman ja sen lainalaisuudet, joiden puitteissa voimme itse liikkua vapaasti. Haluamme tuoda Sorokinin rujouden ja kauneuden näyttämölle tavalla, jossa ei olla pelkästään tekstin varassa.
Jo ennen itse kirjoitustyötä Räisänen ja Hämeen-Anttila ovat tehneet kattavaa tutkimusta aiheen tiimoilta. He ovat muun muassa haastatelleet ääriliikkeiden, uskonlahkojen ja populismin asiantuntijoita.
Onko tärkeää ymmärtää, mikä ajaa ihmisiä radikalisoitumaan?
- Kysymys ymmärtämisestä versus selkeiden rajojen vetämisestä on vaikea. Vastaus on ehkä eri yhteiskunnallisella tasolla kuin taiteessa, Hämeen-Anttila pohtii.
- Hämmentävän usein näissä tarinoissa kuitenkin korostuu se, että henkilöllä ei alunperin ollut erityisen suurta kiinnostusta esimerkiksi ääriajatteluun. Usein taustalla on yksinkertaisesti voimakas halu kuulua johonkin yhteisöön, halu olla olematta yksin. Siitä ajatuksesta on helppo saada kiinni, vaikka matka johonkin yhden asian ympärille rakentuvaan ääriyhteisöön on pidempi.
Klockriketeaternin ja Von Krahlin Ice saa ensi-iltansa Tallinnassa tammikuussa ja Helsingissä maaliskuussa 2018.
Teksti: Ida Henrikson