Et tu, Brute? 

10.11.2020 klo 16:15
Rooman historia ja sen henkilöhahmot kuuluivat Shakespearen aikalaisten yleistietämykseen. Runoilija ja klassillisiin kieliin erikoistunut Shakespeare-tutkija Niko Suominen valottaa taustoittavassa kirjoituksessaan Julius Caesarin tragediaa nykykatsojille. 

Julius Caesar, kansankiihottamisesta syytetty ulkopuolinen on vastoin kaikkia odotuksia voittanut poliittiset dynastiat ja vaientanut arvostelijansa. Vihapuheen ja väkivallan arkistumisen raatelema tasavalta saa huokaista viimein helpotuksesta, sillä tyrannian kanssa flirttailusta syytetty Caesar osoittautuikin loppujen lopuksi väärinymmärretyksi pelastajaksi. Vielä hetki sitten näytti täysin itsestäänselvältä, että mahtisuvustaan tunnettu huippupoliitikko Pompeius voittaisi nousukasmaisen Caesarin ja tämän roskajoukoksi leimatut kannattajat. Rooman järkytykseksi valtataistelu päättyi eliitin mustamaalaaman Caesarin murskavoittoon. Pompeiuksen riveissä seisseet Cicero ja Brutus ovat roomalaisen älymystön edustajina vastaanottaneet tyranniksi haukkumansa miehen armahduksen ja pyytäneet julkisesti anteeksi kärkeviä puheitaan Caesarista. Ainoastaan yksi ei pyörtänyt sanojaan: Tasavallan arvojen ruumiillistumaksi vihollistensakin tunnustama Cato teki ennemmin itsemurhan kuin poliittisen kompromissin Caesarin perusroomalaisten kanssa. 

Caesar suree julkisessa lausunnossa vihamiehensä ratkaisua ja yhteistyökyvyttömyyttä. Kaikkein skeptisimmätkin kansalaiset rupeavat lämpenemään suurelle johtajalle ja foorumeilla vastikään ylistetyt Pompeiuksen ja Caton nimet hukkuvat unohdukseen. Vihamielisyydet väistyvät hiljalleen kansallisen yhtenäisyyden ja vakauden tieltä. Caesar on pitänyt villit lupauksensa kannattajilleen ja vakuuttanut humaaniudellaan kovasanaisimmatkin arvostelijansa. Kaikkien riemuksi myös talous kukoistaa Caesarin sotaretkien rikastuttamassa Roomassa. 

Intellektuellit voivat siis jälleen keskittyä politiikan sijaan kreikankielellä sievistelyyn. Mutta siinä missä Catilinan salaliitolta maansa kerta pelastanut Cicero näyttää vetäytyvän kulttuuriharrastusten pariin muistelemaan kultavuosiaan, Brutus ei kykene löytämään mielenrauhaa kirjallisuudesta, filosofiasta - eikä varsinkaan historiasta. 

Brutus on epäonnekseen Rooman viimeisen kuninkaan syrjäyttäneen ja tasavallan perustaneen Brutuksen kaima ja perillinen. Vahvistamattomien huhujen mukaan Caesar suunnittelee jo kruunajaisiaan ja tämän hallinnon muistuttaessa päivä päivältä enevissä määrin tyranniaa Rooman toisinajattelijat suuntaavat katseensa Brutukseen. “Nukkuuko tasavaltalaisten vapahtaja kuningasvallan tehdessä paluutaan?” penäävät niin anonyymit foorumikirjoitukset kuin graffitit kaupungin seinillä. 

Vastuun taakkaa ei kevennä Brutuksen avioliitto itsemurhan tehneen Caton tyttäreen: Porcia on kaikilta ominaisuuksiltaan isänsä veroinen roomalainen, jonka kuitenkin sulkee ulos päätöksentekoprosessista naiseksi syntyminen. Caton peräänantamaton tasavaltalaisuus tuijottaa jo kertaalleen periaatteensa myynyttä Brutusta haudan takaa Porcian hahmossa. Ongelmallisinta lienee kuitenkin Brutuksen tuntema syvä ystävyys Caesaria kohtaan ja niin tämän saavutuksiin kuin kiistatta sankarillisiin piirteisiin kohdistuva vilpitön ihailu. 

Vaikka Caesar vakuuttaa huolestuneille roomalaisille diktatuurinsa olevan pelkästään välttämätön paha ja tasavallan korjaamisen edellyttämä väliaikainen poikkeustila, Brutuksen liiankin hyvin tuntemat Caesarin luonteen varjopuolet voimistuvat päivittäin yksinvaltiudesta. Roomasta löytyy valitettavasti myös kuningasvallan kannattajia. Jos kruunu painetaan Caesarin päähän, kaikki taistelemisen ja jälkipolville säilyttämisen arvoinen Roomassa tuhoutuu kerralla. Brutus pyrkii stoalaisen flosofan seuraajana kuolettamaan huhujen ja vahvistamattomien uutisten lietsomat pelkonsa, mutta poliittiset realiteetit kiteytyvät lopulta kysymyksen muotoiseksi kauhukuvaksi: 

“... He would be crowned:  How that might change his nature, there's the question”

(II.i.) Tästä alkaa William Shakespearen näytelmä Julius Caesar (1599). 

Tätä Plutarkhoksen elämäkertoihin pohjautuvaa teosta voidaan hyvällä syyllä kutsua Shakespearen poliittisimmaksi näytelmäksi. Epäonnistunut sotaretki Irlantiin ja tätä seurannut vallankaappausyritys johtivat englantilaiseksi Caesariksi pyrkineen Essexin jaarlin kruunajaisten sijaan mestauslavalle. Poliittisen allegorian sijasta Julius Caesar tarjoaa alleviivaamatta katsojilleen mahdollisuuksia soveltaa monitulkintaista näytelmää omista lähtökohdistaan nykyhetken poliittiseen todellisuuteen. Emme ole koskaan lakanneet olemasta roomalaisia. 

Helppojen vastauksien ja karismaattisten johtajahahmojen lumo ei ole kadonnut mihinkään. Brutuksen painiessa tilanteen mahdottomuuden kanssa Cassius näkee tilaisuutensa ja tarjoaa ratkaisuksi salaliiton muodostamista Caesarin murhaamiseksi. Shakespeare ei tuntenut meidän käsitettämme fasismi, mutta tyrannia olisi mitä todennäköisimmin sen lähin vastine hänen sanastossaan. Brutuksen tikari sinetöisi Cassiuksen johtaman salaliiton kansan silmissä vapauden nimessä suoritetuksi urotyöksi. “Peace”, “Liberty” ja “Freedom” eivät kuitenkaan ole Cassiuksen ja salaliittolaisten ensisijaisia motiiveja Caesarin vihaamiseen: Hyvän ja pahan tuolle puolen jättiläisenä kohonnut Caesar herättää elämää suurempana hahmona myrkyllistä kateutta. 

Porcian tavoin myös Caesarin puoliso Calpurnia on älykäs ja tarkkanäköinen roomalainen. Antiikin maailma käsitteellisti tiedostamatonta ennustusten, näkykokemuksien ja aaveiden kautta. Enteiden tulkitseminen vaati Roomassa erikoisosaamista, joten Calpurniaa voidaan Porcian tavoin pitää miesselittämisen vaientamana asiantuntijana. Feminiiniydestään ja “joka naisen mieheksi ja joka miehen naiseksi” vihollismiestensä pilkkaama Caesar sairasti kaatumatautia. Nämä patriarkaalisen maailmanjärjestyksen haittatekijöiksi leimaamat ominaisuudet eivät muodostuneet kuitenkaan ylivoimaiseksi esteeksi maailmanvaltiudelle, koska Caesar syntyi mieheksi - toisin kuin sukupuolensa tähden roomalaisen yhteiskunnan käyttämättömäksi potentiaaliksi jääneet Porcia ja Calpurnia. Näin ollen Julius Caesarin jatkoosan Antonius ja Kleopatra (1607) voidaan jopa ajatella jatkavan tätä patriarkaalisen maailmanjärjestyksen kyseenalaistamista teatterin keinoin. 

Brutuksen lailla Marcus Antonius ihaili ja rakasti Caesaria ystävänään. Salamurhan jälkiselvittelyissä Shakespeare näyttämöllistää antiikin retoriikan syvimmän ytimen. Faktoihin vetoava proosallinen Brutus häviää kansanjoukon edessä auttamatta runollisesti tarinoivalle ja populismilla mässäilevälle showmiehelle. Totuuden jälkeisestä ajasta puhuminen on absurdia, sillä antiikin retoriikka opettaa puhujaa voittamaan puhetilanteessa vastustajansa keinolla millä hyvänsä. Taistelussa Rooman sielusta tunteet voittavat järjen. 

2020-luvun Suomessa tappamisesta puhutaan kuin leivästä. Shakespearen Julius Caesar näyttää katsojilleen raadollisimmalla mahdollisella tavalla niin poliitikon teurastamisen kuin taiteilijan lynkkaamisen hengiltä. Uskonnollisen vainon, sisällissodaksi puhkeavien valtataistelujen ja miehitetyksi tulemisen pelossa kasvaneet 1590-luvun englantilaiset ymmärsivät omakohtaisesti poliittisen väkivallan kauhut. Caesar ja runoilija Cinna palaavat kuolemaan toistuvasti keskuuteemme niin kauan kuin ihminen on laumaeläin.

Niko Suominen